Kolmas aamu Olkhonin saarella valkeni edellisestä poiketen aurinkoisena ja pilvettömänä. Tällaista säätä olisi ilomielin toivonut eiliselle, mutta maksettu mikä maksettu. Tutun aamiaistarjoilun, varusteiden pakkaamisen ja majatalon emäntämme hyvästelyiden jälkeen suuntasimme linja-autoasemalle odottelemaan autoa. Yllätys olikin melkoinen, kun paikalle karautti vähintään parikymmentä vuotta näitä hiekkateitä ajanut pikkubussi. Yllätys se vielä parani entisestään, kun pääsimme liikkeelle ja huomasimme että matkustamo täyttyi kauttaaltaan tieltä nousevasta pölystä sekä kevyestä dieselin tuoksusta.
Tätä ihanuutta kesti noin 30 minuuttia, kunnes saavuimme mantereen ja saaren väliä liikennöivälle lautalle. Tässä vaiheessa meidät komennettiin pihalle ja jalkapatikkaa lautalle. Tästä osasimme jo arvailla, että toisella puolella odottaisi pitkää siirtymää varten oma autonsa, edellisen oltua ainoastaan ”paikallisbussi”. Ja näinhän tuo arvailu kävi toteen, tien vieressä odotti nuorempaa saapumiserää oleva Hyundain pikkubussi, joka ei pöllynnyt eikä haissut. Eikä kyllä pomppinutkaan samalla tavalla kuin saavuttaessa alla ollut tila-auto, tässä selvästikin oli vielä alustassa jotain osia tallessa. Matka takaisin Irkutskiin taittui kuin pumpulipatjalla olisi matkustanut, ja taisinpa itsekin vahingossa nauttia lyhyet päiväunet matkan aikana.
Päästyämme takaisin Irkutskiin suuntasimme ratikkapysäkille, jätimme maisemakierrokset tällä kertaa väliin ja matkasimme rautatieaseman lähellä sijainneeseen majapaikkaamme, Good Cat Hostelliin. Täälläkin meillä oli oma huoneemme, mihinkään perinteiseen dormi-majoitukseen emme sentään sortuneet. Ja huone oli varustettu omalla suihku/wc-tilalla, ei niittäkään tarvinnut lähteä jakamaan. Kunhan varusteet oli jossain muodossa saatu huoneeseen, lähdimme suuntaamaa takaisin kaupungille katsomaan kaupungin tunnuksenakin komeilevaa kissa ja näätä -patsasta sekä etsimään sen lähellä majailevaa illallispaikkaa, ravintola Rassolnik. Ravintola oli venäläistä keittiötä edustava, asiakaskunnaltaan vahvasti kiinalaisvetoinen. Mutta tämä ei meitä, jo tähän tottuneita ja kokeneita, maailmankansalaisia haitannut vaan painoimme suosiolla puuta ja aloimme nauttimaan. Ruoka oli erinomaista, tosin juomapuolella oli puutteita kuten koko talon vodkavarannot olivat kuivuneet sekä oluiden puolelta ei löytynyt kuin vaaleata lageria. Hieman moinen pelleily kyllä ihmetyttää. Tämän jälkeen vielä pyörähdys kaupungin kävelykaduilla sekä läheisen suihkulähteen ympärillä ruokaa sulatellen ennen hotellille siirtymistä ja yöpuulle käymistä.
Siirtymä ja pari vajaata päivää Ulan-udessa
Herätyskello soi taas pitkästä aikaa aikaisin aamulla, kun raahautuminen asemaa kohti piti aloittaa jo seitsemän aikaan aamulla. Aamiainen asemalla ja junaan matkaamaan kohti Ulan-udea. Tälle välille valitsimme tarkoituksella päiväjunan, koska oli etukäteen tiedossa, että juna kulkisi ainakin osan matkasta aivan Baikal-järven rantaa myötäillen ja näin ollen maisemat olisivat kohdillaan. Ja tottahan tuo oli, kun muutaman tunnin olimme matkanneet, näkyi junan ikkunasta Baikal-järven eteläinen ranta. Tähän oli tutustua tarkemmin ravintolavaunusta käsin, joka tarjoili samalla lounasta. Osittain ravintolavaunuruoat olivat kyllä pienoisia pettymyksiä, ns. pääruoat eivät kyllä poikenneet kotona itse tehdyistä.
Onneksi maisemat edelleen jatkuivat toista tuntia komean näköisinä, kunnes rautatie lähti kulkemaan poispäin järven rannasta kohti Ulan-udea. Määränpäähämme saavuimme noin puoli viiden aikaan iltapäivästä, ja ensimmäisenä suuntasimmekin etsimään tulevan yömme majapaikkaa, Shumak Hotellia. Hotelli löytyi kohtuu helposti rautatieaseman edestä kulkevan kadun varrelta, ja sisäänkirjautuminen onnistui suht vaivattomasti hotellin isännän hyvän englanninkielen avustuksella. Pieni episodi saatiin aikaan, kun totesimme että minulle ja toiselle matkaajalle oli varattuna pienellä parisängyllä varustettu kahden hengen huone. Onneksi hätä ei ollut tämän näköinen, vaan saimme upgradettua isompaan, kahdella erillisellä sängyllä varustettuun huoneeseen. Kohtuullista korvausta vastaan, tietenkin.
Iso kiitos myös jälkikäteen Shumakin mahtavalle isännälle, joka kertoi meille, miten päästä illalla julkisilla käymään kaupungin pohjoispuolella olevalla Datsan Rinpoche Bagshan temppelillä. Vuoro 97 läheiseltä ostarilta kuljetti 20 ruplan kertakorvausta vastaan matkaajat ylös ilman ylimääräisiä hikipisaroita. Itse temppeli oli sisätiloiltaan ilmeisesti kiinni, mutta myös ulkoalue tarjosi jonkin verran tutkittavaa. Varsinkin kun itse en ollut aikaisemmin budhalaistemppelissä käynyt, oli kaikki uutta ja ihmeellistä. Nyt on rukoukset saatettu tuulen kuljetettavaksi, vastauksia odotellessa. Vielä kameran kanssa pyörähdys parkkipaikan toisella puolella kaupungin yli aukeavia maisemia ihaillen ja kuvaten, kunnes oli aika palata takaisin kaupungille samaisella kyydillä.
Kaupungilla emme aivan hirvittävästi illan hämärässä enää jaksaneet lähteä nähtävyyksiä kiertämään, mitä nyt maailman suurin Leninin pää -patsaan sekä vieressä majailleen suihkulähteen kävimme kuvaamassa talteen. Ruokapaikaksi olin suunnitellut ravintola Modern Nomads, mutta ovelle löydettyämme totesimme, että paikka on laitettu viimeisen kerran kiinni ja ruokaa ei ole tarjolla kuin lattialankkujen välissä. Siispä seuraavaa ehdokasta etsimään, jotten muu seurue alkaisi liikaa harmistumaan päätin ottaa suunnaksi hyviä arvosteluita keränneen Pub Churchill -pubiravintolan. Ruoka oli kyllä oikein maittavaa, ei pelkästään pubiruokaa vaan ihan kunnon ravintola-annoksia, mutta annosten ajoittamisessa ruokailijoiden välillä olisi ehdottomasti parannettavaa. Kaksi meistä sai pääruoan lisukkeet ennen ensimmäisiäkään alkupaloja, samoin kaksi meistä sai pääruoat sen verran aikaisin, että itse sain syödä pääruokani yksin. Ja tämä ei tosiaan ollut ensimmäinen ravintola, jolle vastaavaa tapahtui. Tuntuu olevan ollut enemmän sääntö kuin poikkeus matkamme aikana.
Loppuilta menikin iltaoluiden hakuun kaupasta sekä niiden nauttimiseen majapaikassa. Seuraavana päivänä pitäisi aloittaa viimeinen pitkä puristus kohti määränpäätämme ja en usko, että pieni krapula ainakaan nopeuttaisi matkantekoa.
Aamulla heräsimme aikaisin suunnataksemme viimeiselle yhteiselle aamiaisellemme kahvila Marco Poloon. Vaikka aamiaistarjonta ei päätä huimaava ollutkaan, kyllä sillä saatiin nälkä kuriin ja mieli iloiseksi. Samalla reissulla matka jatkui kaupungin ympäri pikaisesti pyörähtäen ja nähtävyyksiin päivänvalossa tutustuen. Ja löytyipä tästäkin kaupungista se pakollinen muistutus siitä, että joskus 40-luvulla on sotia käyty: voiton puisto, ikuinen tuli sekä panssarivaunu kaupunkia vartioimassa. Onneksi kaupunkikierroksella takaisin kohti Leninin aukiota löytyi myös muitakin komeita näkymiä sekä kaunista kävelykatua.
Vielä kauppareissu ennen paluuta majapaikalle pakkaamaan rinkkoja. Tässä välissä checkasimme itsemme ulos ja suuntasimme ilman rinkkoja lounaalle rautatien pohjoispuolella olevaan ravintola Pepinoon. Ruoka itsessään oli kyllä hyvää, mutta tarjoilijan nuiva ja passiivinen suhtautuminen seurueeseemme ei antanut hyvää kokonaiskuvaa vierailusta. Lisäksi paikasta oli americano-kahvin valmistukseen käytettävät ainekset loppu mutta latten tekeminen kyllä olisi onnistunut.
Lounaan päätteeksi kävelimme takaisin hotellille hyvästelemään yhden matkaseurueen jäsenemme, mahtavan viiniasiantuntijamme ja Baikalin uimamaisterimme, joka joutuu valitettavasti työkiireiden takia jättämään Siperian junamatkan tähän ja palaamaan lentäen Suomeen. Retkikunnan hajaannuttua kahtia, siirryimme kaverini kanssa rautatieaseman pihalle odottelemaan junaa, joka kuljettaisi meitä seuraavat 62 tuntia kohti radan päätepistettä, Vladivostokia.
